AULIKKI OKSANEN

Helise, taivas!

1. Lukukokemuksen ja kokoelman esittely

“Perhonen ui, kala lentää.

Ihminen on kysymys ja kosketus.

Rakkaus on ainut laulu.”

Aulikki Oksasen on vuonna 1944 tähän maailmaan tupsahtanut moninainen, osaava ja useasti palkittu taiteilijasielu, jonka Helise taivas! -runokokoelmansa nappaa lukijan reippaasti mukaansa monipuoliseen runollisten tarinoiden maailmaan. Kirjaan on koottu Oksasen parhaimmat runot varsin pitkältä ajanjaksolta, vuodesta 1964 aina vuoteen 2014 saakka.

Runot ovat vapaamittaisia, niiden rakenne on lähes poikkeuksetta epäsäännöllinen ja pituus vaihtelee merkittävästi. Osassa runoista on toistettavia säkeitä tai jopa kokonaisia säkeistöjä ja myös silloin tällöin törmää tarttuviin alku- ja loppusointuihin. Oksanen käyttää runoissaan jonkin verran välimerkkejä tahdin luomiseksi: "Maa murtuu, taivas jäätyy. / En löydä tietä avaruuden ääriin. / Mutta äiti, hän on pihassa, / hän kulkee elokuisen illan halki / peittämään kurpitsapääni pyyheliinalla." (Lapset juoksevat pois 1978 kokoelmassa Seitsemän rapua, seitsemän skorpionia)

Suurimmassa osassa runoista käsitellään aina puhuttanutta rakkautta ja siihen liittyviä perinteisiä asioita, toisen löytämistä, rakastamista, eroa, niin pulmia kuin rikkauksiakin. Oksanen keskittyy kuitenkin myös muihinkin vaikuttaviin ja lumoaviin aiheisiin, kuten mm. sisarussuhteisiin, kaipuuseen, ikävään, kapinaan, taisteluun, elämän ainutlaatuisuuteen, ennakkoluuloihin, hylkäämiseen, totuuteen, syntymään, kuolemaan, unelmiin, suruun sekä tavallisiin, muuttuviin ja paikallaan pysymättömiin vuodenaikoihin.

Yleisesti ottaen Oksasen runot ovat hieman melankolisia, mutta eivät kuitenkaan raskaita, katkeria tai liian kylmiä, sillä taustalla näkyy aina kokemukset ja vähintäänkin pieni ripaus elämäniloa ja toiveikkuutta paremmasta huomisesta.

Kuva: yle.fi

Aulikki Oksasen sivuja piristävät mustavalkoiset piirrokset, joita nainen on itse taiteillut komeasti ja sijoittanut ne jokaisen kokoelman alkuun nimen alapuolelle. Kaikkia kuvia yhdistää yksinkertaisen kaunis ja persoonallinen tyyli. Vaikka värit kuvista puuttuvatkin, välittyy niistä silti valtavaa tunnelmaa.

Reiluun kahteen sataan sivuun mahtuu valtava kirjo erilaisia runoja. Paksuudestaan huolimatta kirja ei ole lainkaan raskas tai hidas lukea, päinvastoin - lukemiseen meni yllättävän vähän aikaa ja sivujen läpikäyminen oli ajoittain jopa mukavan rentouttavaa, kuin taivaalla lentelyä. Vaikka välillä täytyikin pysähtyä kunnolla pohtimaan, jotta ymmärtäisi haastavampien runojen sanomaa.

Sivu sivulta kohti takakantta edetessä huomaa puoli vuosisadan ajalta koottujen runon paranevan yksi toisensa jälkeen. Tuoreemmat runot ovat täyteläisempiä ja toisaalta niiden sanomasta on jopa aavistuksen helpompi saada kiinni. Lisäksi niissä on käytetty parempaa ja entistäkin kekseliäämpää vertauskuvallisuutta. Tekstin ulkoasukin näyttää innostavammalta ja lukeminen muuttuu sujuvammaksi yltyen ajoittain ikään kuin jonkin kaltaiseksi silmien ja mielen yhteiseksi tanssiksi aivan omassa maailmassaan.

Osa Aulikki Oksasen runoista tuntuvat jollakin tapaa hyvin läheisiltä minulle. Jotkin taas vastaavasti oudon kaukaisilta, mutta runoilijan loistavan kirjoitustyylin ansiosta on helppo ymmärtää vieraampienkin aiheiden sanomaa, kun hieman omaa päätä vaivaa. Kirjan lukemisen myötä oma maailmankuvani avartui väkisin. Löysin uusia näkökulmia asioihin, joita ei ole aikaisemmin tullut ajatelleeksi.

VOI, KUINKA MYRSKY RAUHOITTAA

Voi, kuinka myrsky rauhoittaa!

Rintaani vasten, vereni kautta

kiitää hullujen hevosten laukka.

Suunnaton meri vaahtoaa.

Voi kuinka myrsky rauhoittaa!

Koskaan en tahtonut luopua sinusta,

sinä vain eksyit ja erosit minusta.

Tulesta mustan, ikuisen tuskan

valkea suola janottaa.

Voi, kuinka myrsky rauhoittaa!

Aulikki Oksanen Kolmas sisar 2011

Kaikissa runoissa ei ollut varsinaista juonta tai punaista lankaa, joka yhdistäisi kaikki kokoelman runot toisiinsa. Yhteyden luo kuitenkin kirjoittamisen kokonaiskuvio, vertauskuvallisuuden, sanojen käyttö sekä sumeilematon ja lämmin elämänmaku. Oksasen teksteistä paistaakin elämän ihmettely monelta eri kantilta, tuskin unohtamatta yhtäkään tärkeää näkökulmaa.

Oma mielenkiintoni runoja kohtaan on aikaisemmin ollut hieman vaakalaudalla. Aulikki Oksasen loppua kohti entisestään paranevat runot kuitenkin saivat minut innostumaan runollisuudesta. Ihastuin erityisesti niihin runoihin, jotka vievät ajatukset syvään pohdintojen maailmaan ajoittain jopa naurettavan outojen, mutta erittäin hyvin sopivien vertauskuvien avulla.

Yhdeksän runon kokoelma, josta myös yllä tanssahteleva Villit sanoivat -runo löytyy, on ehdottomasti yksi suosikeistani. Onhan sen aiheena villit ja vapaana parhaiten oikeuksiinsa pääsevät sielut. Luontoon monellakin tapaa liittyvä vertauskuvallisuus on vallan kaunista ja kiehtovaa. Aulikki Oksasen vuonna 2010 kirjoittama, kyseisestä kokoelmasta löytyvä runo, joka koskettaa omalla omituisella tavallaan minun omaa henkilökohtaista elämääni, ajatuksiani ja kokemuksiani viime aikoina:

VILLIT SANOIVAT

Villit sanoivat:

Tätä metsää

älä koskaan myy.

Anna kuolla sen, mikä hiljaa rämettyy,

ja palaa sen, mikä syttyy itsestään.

Mutta sielusi sisintä korpea

älä luovuta kellekään.

Sillä ilman metsää olet autio,

sateesta harmaa hakkuuaukio.

Et löydä unta, taikaa, vaistoja,

vain kaavoja ja muotopuistoja.

Ja tahdot takaisin sen, mikä soi,

sen, mikä häikäisee ja salamoi,

ne sielussa syttyvät unikot,

jossa aurinko leimahtaa,

ja sokeitten aikojen lepakot,

jotka osaavat suunnistaa.

Villit sanoivat:

Säästä meidät,

vaikket tnäkisi

sitä silmua, joka tahtoo latvaksi,

tai alkua, joka syntyy lopussa.

Juokse vapaana, omilla jaloilla

näillä metsän poluilla.

Sillä ilman metsää olet autio,

sateesta harmaa hakkuuaukio.

Et löydä unta, taikaa, vaistoja,

vain kaavoja ja muotopuistoja.

Ja tahdot takaisin sen, mikä soi,

sen, mikä häikäisee ja salamoi,

ne sielussa syttyvät unikot,

joissa aurinko leimahtaa,

ja sokeitten aikojen lepakot,

jotka osaavat suunnistaa.